Toiset osaavat. Toiset harjoittelevat koko ikänsä.Pää on muuten kiva olla olemassa, mutta se ei ihan aina meinaa pysyä koossa. Tänään oli raskas päivä, olin reflektoinut reflektoimasta päästyäni, pohtinut itseäni ja muita ja maailmaa. Matkalla kotiin koululaukku ei painanut paljon, mutta rinnan päällä matkusti taas tonnin painoinen elefantti. Päässä surisi miljoona asiaa, päällimmäisenä se, että mä en ikinä selviä tästä.
Minä osaan derivoida ja pohtia hermeneuttisen pedagogiikan lähtökohtia, mutta arki on aina ollut minulle ihan hirvittävän vaikeaa. Minun mielelläni on taipumus elää omassa maailmassaan, ja siinä maailmassa ei ihan aina muistu mieleen syödä, siivota tai käydä suihkussa. Siksi niitä asioita saa opetella, päivä toisensa jälkeen.
Näistä syistä tänä syksynä opetellaan taas hetkeen kiinnittymistä. Alkeiskurssiin kuuluu päivän aloitus vedellä ja valolla (lasi vettä kirkasvalon ääressä). Päivisin käydään lenkillä ja venytellään, opetellaan kuuntelemaan omaa kehoa. Ja sitten on vielä pysähtymisharjoitus, kaunis nimi arkisille askareille ruuanlaitosta hampaidenpesuun. Ensi kerralla kun pilkon vihanneksia salaattiin lupaan olla paikalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti