Olen viime aikoina lukenut paljon positiivisesta psykologiasta. Se on siis optimaalisen toiminnan psykologiaa, tutkii sitä, miten ihminen voisi olla parhaimmillaan.
Ja taas on selvinnyt, että kaikki, mitä elämästä ennen ajattelin, onkin vähintäänkin epäilyttävää, tai, ajattelutapoina suorastaan haitallista.
Mähän olen ollut siis lähtökohtaisesti sitä mieltä, että:
a) heikkouksiinsa pitää keskittyä ja niitä tulee kehittää
b) realistinen (lue: pessimistinen) ajattelumalli on kaikista paras, ja vähän on noloa nähdä maailmassa hyvää ja kaunista, kun afrikan lapsilla ei ole ruokaa
c) kun puurtaa vaan tarpeeksi hiljaa ja uhrautuu, joskus se palkinto sieltä tulee. Edes se marttyyrinkruunu.
Nyt sitten on selvinnyt, että a) ei pidä, b) ei ole, c) ei tule
Newsflash: Olen niin pessimistinen ettei skaala riitä, ja sen myötä, valitettavasti (sallinette pessimistisen ilmaisutavan) tuomittu epäonnistumaan. Varsinkin, kun optimistinen ajattelumalli on luovassa työssä kuulemma välttämättömyys.
Kuten joku fiksumpi olisi jo osannut aiemmin minulle kertoa, minä ja vastoinkäymiset ei sovita hyvin yhteen. Kun pitäisi ajatella "Hups, kävipä huono tuuri, kun oli se flunssakin enkä ehtinyt lukea.", mä ajattelen "Mä olen niin laiska, eikä mulla ole edes lahjoja tällaiseen." Ja sitten ottaa taas koville jne.
Mutta, ei me tästä masennuta, sillä asiaan voi kuulemma vaikuttaa. Päätin siis ruveta optimistiksi.
Aion siis jatkossa häikäilemättömästi uskoa omiin kykyihini, keskittyä ainoastaan ydinvahvuuksiini ja olla sitä mieltä, että onnistumiset johtuvat omasta erinomaisuudestani (hui!), mutta epäonnistumiset ovat harmillista sattumaa.
Tunnen tuskanhien nousevan pintaan. Tästä ei tule mikään helpoin projekti.
Onneksi voin jo tukeutua hiljalleen sikiävään optimismiini. Hei tiedättekö mähän pystyn mihin vaan!
Luettavaa: Martin E. P. Seligmann: Optimistin käsikirja
Ajattelun ammattilainen: Synnynnäistä lahjakkuutta ei ole olemassa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti