Kahdelta tulen kotiin ja vietän loppupäivän sängyssä, siellä kissojen, kirjapinojen läppärin ja neuleiden välissä. Siellä on suvanto, jossa voi katsoa taakse ja eteen, kadota hetkeksi päiväunisumuun. Välillä tulee suru, mutta sille osaan jo hymyillä, tervehtiä kuin vanhaa ystävää. Se rinnallakin voi olla onnellinen.
Päässä pyörii katkelma Leena Krohnin kirjasta Donna Quijote:
- Kerro minulle, kuka sinä olet, hän sanoi hitaasti.
- Olen miettinyt sitä, sanoin, - mutta se on asia, josta ei tule selvää. Tiedän vain, että kun katson pitkään jotakin, alan muistuttaa sitä kuin sisar. Ja tiedän, mikä olisin halunnut olla.
- Mikä? kysyi Donna Quijote.
- Sininen silmäpari, se vain eikä mitään muuta. Olisin halunnut aina pysyä katsomon puolella, koska siellä on pimeää, siellä on hiljaista, siellä ei koskaan tapahdu mitään. Vain silmät liikkuvat... Mutta opin ymmärtämään, että kukaan ei saa jäädä sinne, ei kukaan.
- Koska katsomoa ei ole olemassa, Donna Quijote sanoi. - Koska maa kylpee auringon ja kuun parrasvaloissa. Ja jokaisen on oltava Hamlet, sitäkö tarkoitat?
- Omien tekojemme muisto... "Herättyämme jää jäljelle vain omien tekojemme muisto." Se lause palasi nyt mieleeni.
- Se ei ole hyvä lause, sanoi Donna Quijote.
- En tiedä, sanoin. - Se on vain minun elämäni lause.
- Koska sinä elät pääsi sisässä, sanoi Donna Quijote. - Se on niiden lause, jotka elävät päänsä sisässä.
Hän naputti minua hiusrajaan viileällä ja hennolla sormellaan.
- Hei, tule ulos sieltä, hän käski.
- Minne? minä kysyin.
- No niin, sanoi Donna Quijote ja nojautui tyytyväisenä taakse päin. - Ymmärräthän sinä sentään.
- Ymmärränkö? kysyin kummastuneena.
- Sen että olet jo ulkona, avarassa maailmassa. Joskus ihminen vain unohtaa. Ja silloin ei ole muuta kuin hän itse ja hänen omien tekojensa muisto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti